Scan barcode
msaari's reviews
2531 reviews
Venus ja minä by Emi Yagi
challenging
reflective
medium-paced
- Plot- or character-driven? Character
- Strong character development? Yes
- Loveable characters? Yes
- Diverse cast of characters? No
- Flaws of characters a main focus? Yes
3.5
Japanilaisen Emi Yagin esikoisromaani Tyhjyyspäiväkirja kuvasi kolmikymppistä japanilaista toimistotyötä tekevää naista, joka päätti heittäytyä raskaaksi saadakseen vähän armoa toimistotyön kuormituksista. Äitiyteen kuuluu kuitenkin kelpo annos suorittamista ja kirja sai loppuaan kohden vähän hämmentäviäkin käänteitä.
Yagin toinen romaani Venus ja minä heittäytyy vielä oudommaksi. Pienoisromaanin mittaisessa tarinassa päähenkilönä on hiljainen ja syrjäänvetäytyvä varastotyöläinen Horauchi saa pienen sivutyön museosta. Hän tulee museoon joka maanantai kun se on suljettu ja keskustelee roomalaisen Venus-patsaan kanssa. Tähän tehtävään Horauchi sopii mainiosti, sillä hänellä on poikkeuksellisen hyvät keskustelutaidot latinaksi. Latinanopiskelusta Horauchi innostui kuultuaan YLEltä latinankielisiä uutisia ollessaan opiskelijavaihdossa Suomessa. Miten muutenkaan!
Ei siinä vielä kaikki. Horauchi on tosiaan eristäytyvää sorttia (olenkohan koskaan lukenut japanilaista kirjaa, jossa olisi räiskyvä ja ulospäinsuuntautuva päähenkilö), joka työskentelee päivät pakastevarastossa noukkimassa tavaraa hyllyiltä ja viettää iltansa kotonaan syöden henkilökunta-alennuksella ostamiaan pakasteita. Hänellä on yllään keltainen sadetakki, joka hiostaa ja aiheuttaa ihottumaa, mutta jota ei voi koskaan riisua – se kun ei ole oikeastaan tavallaan fyysinen sadetakki, vaikka jollain tapaa onkin.
Tämän kaiken valossa ei varsinaisesti yllätä, että japanilainen kustantaja on valinnut kirjan kansikuvaksi Rene Magritten surrealistisen The Difficult Crossings -maalauksen, jonka myös Otava on kanteen valinnut. Puhuvat patsaat ja ihmisiä muista eristävät enemmän tai vähemmän kuvitteelliset sadetakit on otettava sellaisenaan, Yagi ei niitä sen kummemmin selittele tai avaa. Venus ja minä -kirjan keskiössä on Horauchin ja Venus-patsaan välinen suhde ja miten yhteys rakkauden jumalatarta kuvaavaan patsaaseen Horan elämää ravistelee.
Erikoisten tarinoiden ystäville Venus ja minä on mainion vähäeleinen herkkupala. Osin se jätti vähän ihmettelemään; ihan kaikkea en ymmärtänyt. Miksi esimerkiksi Horauchin harvoihin ihmiskontakteihin lukeutuva naapurin Seriko nieleskelee puhuessaan lähes kaikki u-kirjaimet? Se oli omituinen yksityiskohta, joka jäi vaivaamaan. Tarina on kuitenkin kokonaisuutena sen verran tiivis, että nämä oudot piirteet eivät pääse liiaksi vaivaamaan. Myöskään japanilaisuus itsessään ei nouse kirjassa sillä tavoin vieraannuttavaksi ominaisuudeksi kuin joissain muissa, enemmän japanilaisen yhteiskunnan kiemuroita kuvaavissa kirjoissa.
Tyhjyyspäiväkirjan tavoin tämäkin kirja on Raisa Porrasmaan suomennos, jonka laatuun voi suhtautua luottavaisin mielin.
Seurustelusalaliitto by Ilona Tuominen
emotional
inspiring
lighthearted
medium-paced
- Plot- or character-driven? A mix
- Strong character development? Yes
- Loveable characters? Yes
- Diverse cast of characters? No
- Flaws of characters a main focus? No
4.0
Ilona Tuominen nousi kirjalliseen julkisuuteen Kouvolan Dekkaripäivien novellikilpailun voittajana ja hänen aikaisemmasta tuotannostaan löytyy kaksi trilleriä. Vuonna 2023 Tuominen vaihtoi tyylilajia suosittuun hyvän mielen viihdekirjallisuuteen ja hyvällä menestyksellä: Seurustelusalaliiton filmatisointioikeudet myytiin nopeasti ja sen aloittamaan Kortteli-sarjaan ilmestyy keväällä 2025 jo kolmas varsinainen osa (sarjassa on ilmestynyt myös yksi vain e- ja äänikirjana ilmestynyt jouluspesiaali).
Romaani alkaa aivan Sanni Virtasen häiden alta. Sanni on menossa naimisiin Maxinsa kanssa, hänellä on upea hääpuku ja aivan pian hänestä tulee rouva Sanni Sarén. Valitettavasti kaikki menee pahemman kerran pieleen, kun kirkkoon säntää Maxin eksä Erika ja Max jättää Sannin alttarille. Tämä on käänteenä melkoinen pommi, mutta sen pohjustamiseen ei paljon aikaa tuhlata: kirja käynnistyy siitä.
Sanni on nyt vailla puolisoa ja myös ilman kotia, yhteinen koti kun olisi jäämässä Maxille. Kotiongelmaan löytyy ratkaisu Antero-papalta, joka tarjoaa Sannille asunnoksi tyhjillään olevaa Sannin lapsuusajan mummolaa. Turkulaisessa puutalokorttelissa sijaitseva koti on lopulta niin keskeinen, että sen mukaan on nimetty koko kirjasarja. Uusissa naapureissa on sekä mukavia ihmisiä että kiukkuinen Koistisen ukko, mutta siihen joukkoon Sanni kuitenkin solahtaa ja sopeutuu, kun vanhat ystävät hylkäävät Sannin avioliiton tuhoutumisen myötä.
Kirjan nimi saa vastinetta vasta joskus puolenvälin paikkeilla. Sydänsuruista selviytyminen ei ole helppoa, mutta Koistinen tulee tokaisseeksi menestyksen olevan paras kosto. Kun Sanni kohtaa sopivan ihmisen, alkunsa saa seurustelusalaliitto: teeskennelty suhde, jolla näytetään Maxille, Erikalle ja Sannin vanhoille ystäville miten hyvin Sannilla menee. Esitys sujuu hyvin, jopa niin hyvin, että Sannia alkaa huolettaa mitä sitten käy, kun esitys pitää aikanaan lopettaa. Romanttista kirjallisuutta lukeneet tietävät kuitenkin, mitä tällaisessa teeskentelysuhteessa helposti käy…
Seurustelusalaliitolla vie aikansa päästä käyntiin, mutta varsinkin kun salaliitto käynnistyy, kirja vie mukanaan vastustamattomasti. Sannin vanhat ystävät ja Max ovat asianmukaisen ärsyttäviä ja pappa, uudet naapurit ja parhaat ystävät mukavia ja ymmärtäväisiä. Tämä on aidosti hyvän mielen kirja, jossa asiat kääntyvät lopulta parhain päin. Kirjaan on mahdutettu vähän sivujuontakin; sivukuvioista papan ja Koistisen ystävällisestä pahantuuliseksi kääntyneen suhteen selvitteleminen on kiinnostavin.
Kortteli-sarjan seuraavissa kirjoissa jätetään Sanni sivuun ja tarkastellaan korttelin muita asukkaita. Seuraavana vuoron saa Normipäivä-romaanissa opettaja Amalia. Odotan mielenkiinnolla, mitä Tuominen on siihen keksinyt.
Kun hiljaisuus valehtelee by Mimmu Tihinen
emotional
inspiring
fast-paced
- Plot- or character-driven? A mix
- Strong character development? No
- Loveable characters? Yes
- Diverse cast of characters? No
- Flaws of characters a main focus? No
4.0
Riku saa 16-vuotispäivänään onnitteluviestien joukossa tuntemattomasta numerosta tulleen viestin veljeltään. Vaan kun Riku on ainoa lapsi! Pian käy kuitenkin ilmi, että viesti ei ole pilaa, vaan Rikun isällä on toinenkin lapsi. Miksi asia on pidetty salassa Rikulta kaikki nämä vuodet? Riku päättää puristaa totuuden ulos isästään.
Toisena juonteena kirjassa kulkee Rikun uintiharrastus. Riku pitää uimisesta ja on erinomainen selkäuimari, viestijoukkueensa vahva tuki. Kilpailemista Riku kuitenkin inhoaa ja kun joukkuetoverit intoilevat syksynä menevänsä urheilulukioon ja olettavat tietysti Rikunkin tulevan, nyt Riku on se, jolla on muilta piiloteltava salaisuus.
Näissä kahdessa asiassa riittääkin pohdittavaa 16-vuotiaalle nuorelle. Kun hiljaisuus valehtelee on kirjoitettu suoraan selkokirjaksi, joten se on kieleltään ja rakenteeltaan yksinkertainen, eikä juonikaan ole siksi erityisen mutkikas. Hyvässä selkokirjassa voi olla samaa iskevyyttä kuin säeromaaneissa, ja Kun hiljaisuus valehtelee on juuri sellainen. Kirjan parhaissa kohtauksissa sanotaan paljon vähin sanoin.
Kokenut lasten- ja nuortenkirjailija Mimmu Tihinen on debytoi selkokirjailijana onnistuneesti. Vetäville selkokielisille tarinoille on varmasti tarvetta. Urheiluaiheitakaan ei liiaksi asti nuortenkirjoissa näy ja uintikin on lajina harvinainen – valtaosa uimista käsittelevistä lasten- ja nuortenkirjoista liittyy uimisen opettelemiseen. Kun hiljaisuus valehtelee on siis monin tavoin hyödyllinen julkaisu.
Dublinilaisia by James Joyce
medium-paced
- Plot- or character-driven? Character
- Loveable characters? It's complicated
- Diverse cast of characters? No
- Flaws of characters a main focus? Yes
4.0
Alkuvuoden kirjallisena projektina luen James Joycen Ulyssesta Leevi Lehdon suomennoksena. Se on hidasta etenemistä, jonka kanssa en pidä turhaa kiirettä. Lehdon alaviitteistä olen bongaillut lukuisia viittauksia Joycen Dublinilaisia-novellikokoelmaan, jonka henkilöt esiintyvät myös Ulysseksen sivuilla. Niinpä katsoin tarpeelliseksi tutustua tähän kokoelmaan, joka onkin merkittävästi helpommin lähestyttävä ja helppolukuisempi kuin Ulysses.
Tartuin Pentti Saarikosken suomennokseen vuodelta 1965, kun en ajoissa hoksannut, että Heikki Salojärvi teki uuden suomennoksen vuonna 2012. Tammi on toki ottanut uusintapainoksia Keltaisessa kirjastossa julkaistuista Dublinilaisista, kun taas Salojärven käännös on jäänyt yhdeksi Bazarin painokseksi, joten kuten tavallista, vanhempaa käännöstä on helpommin saatavilla. Selailin kuitenkin vertailun vuoksi uuttakin suomennosta ja lopputulemaksi jäi, että vaikka arvostankin tuoreemman suomennoksen tarkkuutta, ei Saarikoskenkaan suomennos huono ole.
Joyce kuvaa novelleissaan kokoelman nimen mukaisesti dublinilaisia, irlantilaista keskiluokkaista elämää 1900-luvun alusta. Kokoelma ilmestyi vuonna 1914, aikana, jolloin Irlanti ei ollut vielä itsenäistynyt Englannin vallan alta. Kansallisuusaate kuitenkin kukoisti. Tähän aikaan Joyce itse ei enää asunut Irlannissa, vaan pääasiassa Triestessä Itävalta-Unkarissa. Novelleissa Dublin esiintyy konkreettisina paikkoina, rakennuksina, henkilöinä. Joyce on kirjoittanut myös vaihtoehtoisia versioita itsestään novelleihin. Tekstillä on sen verran todellisuuspohjaa, että ainakin yksi potentiaalinen julkaisija hylkäsi kokoelman kunnianloukkaussyytösten pelossa.
Novellit muodostavat kronologisen kehityskulun lapsuudesta vanhuuteen. Kokoelman kolmessa ensimmäisessä novellissa on minämuotoinen lapsikertoja. Sen jälkeen novelleihin tulee kolmannen persoonan kertoja ja novellien päähenkilöt käyvät vanhemmiksi kokoelman edetessä. Kokoelman lopettaa pitkä novelli ”Kuolleet”, jota T. S. Eliot kehui yhdeksi kaikkien aikojen hienoimmista novelleista. Siinä yksi novellin keskushenkilöistä oivaltaa, miten kuolleet kulkevat elävien mukana ja vaikuttavat heihin yhä. Näitä oivalluksen hetkiä novelleissa riittää.
Perinpohjaisempaan analyysiin novelleista en käy; sitä lajia riittää runsain mitoin pätevimmiltä tahoilta. Joycen työ on läpeensä pureskeltu. Tyydyn toteamaan, että novellit ovat taidokkaita hetkiä tavallisten ihmisten elämästä. Niissä vallitsee jotenkin alakuloinen, synkeä tunnelma: Joycen novelleissa Dublin ei ole erityisen eloisa paikka. Novelleista saa ajankuvaa yli sadan vuoden takaa. Joycen modernistinen tyyli on toki ajan mittaan muuttunut tavanomaisemmaksi – kokoelmassa oli aikoinaan esimerkiksi epätavallista merkitä dialogia lainausmerkkien sijasta ajatusviivoilla, mitä nykylukija ei osaa lainkaan hämmästellä. Kuten todettua, Dublinilaisia on sinänsä helppoa luettavaa, joten sitä kelpaa kyllä suositella novellitaiteen ystäville edelleen – sekä Saarikosken että Salojärven suomennoksina, mutta ensisijaisesti kehotan kyllä tarttumaan Salojärveen.
Tytöt tytöt tytöt by Ilona Ahti, Daniela Hakulinen
emotional
funny
fast-paced
- Plot- or character-driven? Character
- Strong character development? No
- Loveable characters? Yes
- Diverse cast of characters? No
- Flaws of characters a main focus? No
4.0
Elokuvaan – jota en ole nähnyt – perustuva romaani kolmen nuoren naisen toisiinsa kytkeytyvistä elämistä. Kirjassa on bileitä, seksiä, rakastumista, mutta myös yhteyden löytämisen vaikeutta, aseksuaalisuutta ja hankalia perhesuhteita. Tyyliltään kirja on elokuvamaisen nopeatempoinen ja vauhdikkaasti etenevä, kohtaukset ovat hyvin napakoita ja tehokkaita.
Maamaa by Stefanie Tuurna
emotional
inspiring
fast-paced
- Plot- or character-driven? Character
- Strong character development? Yes
- Loveable characters? Yes
- Diverse cast of characters? No
- Flaws of characters a main focus? Yes
5.0
Säeromaania muistuttava päiväkirjaromaani antaa äänen änkyttävälle lukiolaiselle. Taitavasti änkytystä kuvaava romaani houkuttelee lukemaan yliluonnollisella, japanilaismausteisella pelottaviin enteisiin liittyvällä juonella. Vähän oudoksuttaa, miten lukiolaiset ovat kuin kamalimpia yläkoulupahiksia. Tämä oli kuitenkin erittäin vaikuttava ja taitavasti tehty esikoisromaani.
Mutta te ette ole äiti by Frank Furu
emotional
inspiring
reflective
fast-paced
- Plot- or character-driven? Character
- Strong character development? No
- Loveable characters? Yes
- Diverse cast of characters? Yes
- Flaws of characters a main focus? No
4.0
Aysha on pieni koululainen, joka enimmäkseen sopii joukkoon, mutta toisinaan oma erilaisuus nousee pintaan. Silloin kaikki suututtaa, kuten vaikka se, miten oma koti ei ole Ayshan koti, vaan kaikki on lainattua. Ayshaa saa yrittää auttaa, mutta toisinaan se ei auta. “Saatte tehdä ihan mitä huvittaa, mutta te ette ole äiti. Te ette ole minun äitini.”
Somaliasta yksin Suomeen pakolaisena tullut Aysha on joutunut jättämään äidin ja entisen elämänsä taakseen. “Aina joku kysyy onko kaikki hyvin. Minä en halua, että kaikki on hyvin ilman äitiä.” Kirjan kirjoittaja Frank Furu on työskennellyt pitkään ilman huoltajaa saapuneiden pakolaislasten parissa. Osaaminen näkyy: kirjassa on tekstiä hyvin vähän, mutta se onnistuu vangitsemaan koskettavan tunnelman hienosti. Kirjan on suomentanut Katri Tapola.
Iso osa koskettavuudesta nousee tietysti kuvituksesta. Se on mestarikuvittaja Linda Bondestamin käsialaa. Kuvissa on monenlaista tunnelmaa ja Bondenstam on onnistunut saamaan niihin niin Ayshan kaipuuta, surua kuin raivoakin.
Mutta te ette ole äiti on vähäeleinen ja kaunis, ajatuksia, tunteita ja keskustelua herättävä lasten kuvakirja; se on empatiaa ja ymmärrystä lisäävää laatukirjallisuutta, jollaista tämä aika tarvitsee todella paljon.
Villiruohoa by Lu Xun
dark
medium-paced
3.0
Ohut vihkonen lupasi edustavansa merkittävää kiinalaista kirjallisuutta. Teoksen kuvataan olevan proosarunoutta, mutta paino on kyllä proosalla, ei runoudella. Lyhyet katkelmat ovat villiä tavaraa, niissä on paljon unenomaista sekavuutta ja painajaismaista tunnelmaa. Kiinnostava, mutta enemmän kulttuurisena kuriositeettina kuin maistuvana kirjallisuutena.
Korvapuustikesä by Maija Kajanto
hopeful
inspiring
lighthearted
relaxing
fast-paced
- Plot- or character-driven? A mix
- Strong character development? Yes
- Loveable characters? Yes
- Diverse cast of characters? No
- Flaws of characters a main focus? No
4.0
Kustantamojen uutuusluetteloita lukenut ei ole voinut välttyä viihdekirjallisuuden tulvalta. Viime vuosina likimain jokaisen kustantamon kuvastoon on ilmestynyt oma osastonsa viihdekirjallisuudelle. Tyylilaji on helposti tunnistettava ja useissa sarjoissa on samankaltaisia piirteitä. Kirjallisuudenlaji on selvästi suosittu, joten olen vähän kaipaillut, että löytäisin jonkun arvioimaan sen parhaita paloja Kirjavinkkeihin. Toistaiseksi en ole löytänyt, mutta sehän vain tarkoittaa, että asiaan on tartuttava itse.
Valinnanvaraa riittää, mutta taannoinen Kulttuuriykkösen jakso antoi jokusen suosituksen. Niistä tartuin ensimmäisenä Maija Kajannon Korvapuustikesään, joka aloittaa kolmiosaiseksi suunnitellun Kahvila Koivu -sarjan, jossa on tähän mennessä ilmestynyt jo viisi osaa. Kirjasarjan pääosassa on Kristiina Kivimaa, joka kyllästyy ankeaan työhön ruokamediassa Helsingissä ja saatuaan tarpeekseen ottaa loparit ja lähtee pakoon pääkaupunkiseudun hulinaa Pyhävirralle. Tässä kuvitteellisessa keskisuomalaisessa pikkukaupungissa odottaa mummo, joka pyörittää pientä kahvilaa – tai pyörittäisi, jos ei olisi telonut jalkaansa.
Krisse ottaa mummon kahvilan hoitaakseen, remppaa sen uuteen uskoon ja alkaa leipoa ja laittaa. Kylän yhteisö ottaa paluumuuttajan lämmöllä vastaan. Löytyypä kylältä Krissen vanha lukioaikainen poikaystävä Jonne seuraksi, eikä yllättävän nuori ja toimelias kunnanjohtajakaan ole hullumpi tyyppi. Uudessa yhteisössä Krisse pääsee kukoistamaan, mutta samalla menneestä alkaa nousta pintaan asioita, joita Krisse on koittanut tukahduttaa. Ehkä nyt on turvallinen aika käydä niitäkin läpi?
Korvapuustikesä on hyväntuulista luettavaa. Sen päähenkilöillä on omat vaikeutensa takanaan, mutta kirjaa lukiessaan voi luottaa, että kaikki järjestyy. En lainkaan ihmettele tällaisen leppoisan pakofantasian suosiota. Moni tällainen kirja tuntuu pyörivän kahviloiden ympärillä; tässä on vähän eri sävy kuin Travis Baldreen suositussa Legendoja ja latteja -kirjassa, mutta sama peruskuvio yhtä kaikki. Tällainen kahvilafantasia lienee melko suosittu (minä pyörittäisin käytettyjen lautapelien kauppaa ja pelitilaa). Krisse on myös melkoinen toimintatornado, joka pistää tuulemaan. Onhan se kiva oikaista sohvalle lukemaan, kun joku toinen tekee ja touhuaa.
Romanttista viritystäkin Korvapuustikesään mahtuu, mutta ei se varsinaisesti homman pääasia ole. Tässä avausosassa keskitytään enemmän Krissen elämänmuutokseen ja asettumiseen Pyhävirralle. Olettaisin, että seuraavassa osassa romantiikka saa vähän lisäpotkua, ainakin siihen malliin kirjan loppu jää. Kajanto kirjoittaa oikein sujuvasti ja aion jatkaa sarjan lukemista. Otan myös mielelläni vastaan lisää vinkkejä parhaista viihdekirjoista!
Elämäni miehet by Samuli Putro
inspiring
reflective
medium-paced
4.0
Samuli Putro tunnetaan muusikkona ja puhuttelevana sanoittajana, ensin Zen Cafe -yhtyeestä ja sitten soolouraltaan. Henkilökohtaisessa elämässään hänellä on ollut jos jonkinlaista karikkoa, joka on johtanut hänet lopulta terapiaan. Elämäni miehet on omaelämäkerrallinen teos, joka kuvaa Putron terapiaprosessia ja siinä sivussa käy läpi tämän elämää. Näkökulmaksi on otettu Putron suhde miehiin.
Kirjassaan Putro muistelee elämässään merkittävässä osassa olleita miehiä. Suhteet näihin miehiin ovat paljolti ongelmallisia, mutta osin myös myönteisiä. Asiaa käsitellään paljon kuitenkin hankauksien ja hankaluuksien kautta. Henkilöt esiintyvät kirjassa nimettöminä, vain rooliensa kautta. Hieman mietityttää, millaiseksi lukukokemus asettuisi, jos tietäisi, kenestä on kyse – asioita tietävien ei ole välttämättä kovinkaan vaikea tunnistaa, kenestä Putro puhuu.
Toistuva elementti on Putron vaikea suhde röyhkeisiin, itsevarmoihin miehiin. Vähän vanhempiin auktoriteettihahmoihin. Sellaisia voivat olla vaikka levy-yhtiöpomot, tai eräs ohjaajahahmo, jolla oli suhde Putron naisystävän kanssa. Mieskuvauksissa pyöritäänkin sekä yksityiselämässä että Putron levytysuran vaiheissa; etenkin soolouraan liittyvissä käänteissä hankalilla suhteilla miehiin on ollut merkitystä.
Elämäni miehet on mielenkiintoinen kirja. Mies kirjoittamassa miehistä, voiko tylsempää olla, muistan ajatelleeni kirjan tultua vastaan kustantamon kuvastossa. Sain kirjan kuitenkin lahjaksi ja yllätyin iloisesti. Se, että Putrolla on sana hallussa, ei välttämättä niin yllätä. Ilahduin siitä, miten kiinnostavasti hän epävarmasta miehisyydestään ja suhteestaan muihin miehiin kirjoittaa. Löysin myös itselleni kiinnostavia ja tunnistettavia näkökulmia, vaikka Putron elämäntapa onkin poikennut kovasti omastani.
Toivottavasti Putron kuvaama terapiakokemus saisi innostettua muitakin miehiä tutkailemaan elämänsä kipupisteitä terapiassa. Pelkästään lukukokemuksenakin se on antoisaa miehisyyden ja elämän erilaisten ihmissuhteiden tutkiskelua.