Kivitasku vie lukijan pitkälle matkalle läpi sukupolvien ja Suomen upean luonnon - aivan niin kuin Kultarintakin. Kun Kytömäen esikoisteoksessa vaelletaan metsien suojassa, on Kivitasku enemmän yhteen paikkaan fokusoitunut, sen kallioihin ja kiviin, olemukseltaan pysyviä nekin. Kirjan proosa ja hahmot vievät täysin mennessään, juoni saa pään vellomaan teorioista ja tarinan ihmissuhteet tekevät kokemuksesta hyvinkin tunteellisen. Loppuun on vielä viritetty sellainen yllätys, joka sai ainakin minut sulkemaan kirjan ja tuijottamaan seinään - koko romaani näyttäytyi sen kautta uudessa valossa. Teki mieli aloittaa uudestaan alusta, jotta voisi kokea tapahtumat uudella tavalla ja suuremmalla ymmärryksellä. Jatkoin kuitenkin eteenpäin ja luin viimeisen neljänneksen aika lailla putkeen, sillä halu saada tietää kaikki ja mahdollisimman pian kävi liian suureksi. Kaikkea en saanut selville, mutta sekään ei haitannut. Matka päättyi juuri sopivaan epätietoisuuteen jättäen tilaa omalle tulkinnalle.