Scan barcode
A review by bookwoods
Kuunpäivän kirjeet by Emmi Itäranta
5.0
Esikoisteoksessaan Teemestarin kirjassa Emmi Itäranta tarkastelee omalaatuisella otteella globaaleja ongelmia scifin ja dystopian kautta, ammentaen eri kulttuureista maagisia piirteitä tasapainottamaan synkkää tunnelmaa. Tarina teki minuun valtavan vaikutuksen, ja ilokseni voin todeta saman funktion toimivan Itärannan tuoreessa Kuunpäivän kirjeissä* – ehkä jopa paremmin.
On vuosi 2168 ja ihmisten siirtokuntia löytyy ympäri aurinkokuntaa. Maa sen sijaan on hylätty pilaantuneena, kelvaten vain turistikylille ja epätoivoisille asukkaille, joiden joukkoon Lumi Salokin kuului ennen kuin hänet koulutettiin parantajaksi, henkiteiden kulkijaksi. Juoni seuraa Lumen yrityksiä selvittää mitä hänen kadonneelle kumppanilleen, biobotanisti Solille, on käynyt. Kerronta tapahtuu Lumen päiväkirjan kautta, jonka rinnalla on uutisartikkeleita ja muuta oheismateriaalia auttamassa luomaan kuvaa maailman tilasta. Se kuva luodaan nerokkaasti pala palalta ilman infodumppausta, jättäen paljon, muttei liikaa, tulkinnan varaan.
Rakastan tieteiskirjallisuutta, joka tuntuu mahdolliselta vaikkakin kaukaiselta, ja juuri sellaisessa Itäranta loistaa. Tarinan maaginen aspekti vaikutti aluksi epäilyttävältä, mutta Lumen vierailut henkimaailmassa osoittautuivat niin kiehtoviksi, etten enää kyseenalaistanut niitä. Maaginen realismi on oma genrensä, joten tämä taitaa olla maagista scifiä.
Entä sitten ympäristöteemat? Lukijalle ei tarkalleen selviä mitä kaikkea maalle on käynyt, mutta ilmastonmuutokseen ja meille tavallisten lajien sukupuuttoihin viitataan usein. Ja kirjan loputtua pohdittavaa jää paljon. Kuunpäivän kirjeet onkin aika täydellistä mieltä virittävää eskapismia näihin korona-aikoihin!
”Joskus kuvitelmat ovat totuutta tärkeämpiä. Eivät siksi, että ne peittävät sen, vaan siksi, että ne laajentavat totuutta ja tekevät sen mahdollisuuksista suurempia. Täällä, vieraan planeetan pinnan pimeässä, missä en voi tarttua käteesi, etsin yhä menneisyyden mutkista sanoja, jotka jotenkin löysivät tiensä sinuun.”
*Arvostelukappale saatu kustantajalta
On vuosi 2168 ja ihmisten siirtokuntia löytyy ympäri aurinkokuntaa. Maa sen sijaan on hylätty pilaantuneena, kelvaten vain turistikylille ja epätoivoisille asukkaille, joiden joukkoon Lumi Salokin kuului ennen kuin hänet koulutettiin parantajaksi, henkiteiden kulkijaksi. Juoni seuraa Lumen yrityksiä selvittää mitä hänen kadonneelle kumppanilleen, biobotanisti Solille, on käynyt. Kerronta tapahtuu Lumen päiväkirjan kautta, jonka rinnalla on uutisartikkeleita ja muuta oheismateriaalia auttamassa luomaan kuvaa maailman tilasta. Se kuva luodaan nerokkaasti pala palalta ilman infodumppausta, jättäen paljon, muttei liikaa, tulkinnan varaan.
Rakastan tieteiskirjallisuutta, joka tuntuu mahdolliselta vaikkakin kaukaiselta, ja juuri sellaisessa Itäranta loistaa. Tarinan maaginen aspekti vaikutti aluksi epäilyttävältä, mutta Lumen vierailut henkimaailmassa osoittautuivat niin kiehtoviksi, etten enää kyseenalaistanut niitä. Maaginen realismi on oma genrensä, joten tämä taitaa olla maagista scifiä.
Entä sitten ympäristöteemat? Lukijalle ei tarkalleen selviä mitä kaikkea maalle on käynyt, mutta ilmastonmuutokseen ja meille tavallisten lajien sukupuuttoihin viitataan usein. Ja kirjan loputtua pohdittavaa jää paljon. Kuunpäivän kirjeet onkin aika täydellistä mieltä virittävää eskapismia näihin korona-aikoihin!
”Joskus kuvitelmat ovat totuutta tärkeämpiä. Eivät siksi, että ne peittävät sen, vaan siksi, että ne laajentavat totuutta ja tekevät sen mahdollisuuksista suurempia. Täällä, vieraan planeetan pinnan pimeässä, missä en voi tarttua käteesi, etsin yhä menneisyyden mutkista sanoja, jotka jotenkin löysivät tiensä sinuun.”
*Arvostelukappale saatu kustantajalta