Tämänmittaisilla kirjoilla tulee kyllä hankala täyttää vuoden lukulupaus...

Anyways oon kyllä sitä mieltä että Waltari on kirjoittanut parhaat historialliset romaanit mitä oon lukenut. Tälläkin kertaa miljöö ja suurin osa hahmoista oli pistämättömän hyvin kirjoitettuja.

Henk koht samaistuin osittain Mikaeliin ainakin tiedonjanoisuuden kannalta mutta samalla hän käyttäytyi aivan uskomattoman typerästi ja kapeakatseisesti. Mikaelin motivaatiot vaihtelivat paljon: ensin hän matkusti Pariisiin tiedonjanosta, Ruotsiin isänmaallisuudesta, Saksaan rakkaudesta ja uskosta, Espanjaan ja Italiaan ahneudesta. Monet motivaatiot teki Mikaelista uskottavan henkilön, vaikka olikin useissa tilanteissa järkevästi ajateltuna pöhkö. Tarinan kannalta pöhköys oli toki mielenkiintoista.

Mikael toimi kirjassa myös kertojana, jonka kautta pystyi hauskasti pohtimaan renessanssin oppineen ajatusmaailmaa erityisesti katolisesta uskosta ja sen horjumisesta. Ensimmäisen persoonan kertojan kautta välittyi tavallaan hurskaan miehen tunnontuskat. Erityisesti tunsin sympatiaa Mikaelia kohtaan kun hän joutui useamman kerran mieli- ja väkivaltaisten hahmojen vallan alle.

Johannes Angeloksen tavoin oli tosi satisfying lukea kirjan jälkeen Wikipediaa ja todeta että totta tosiaan Waltari on seurannut historiaa pilkulleen ja kirjoittanut siihen lomaan dramaattisen ja suurimmaksi osaksi uskottavan tarinan. Pidin että Mikael sivusi aina välillä valtakuntien politiikkaa mutta kirja ei muuttunut historian oppikirjan tyyppiseksi.

Karvajalassa huomasi kuitenkin tietynlaisen samankaltaisuuden Sinuhen kanssa. Molemmissa kirjoissa köyhistä oloista tuleva oppinut mies seikkailee typerän avustajansa kanssa. Lisäksi tuntui vähän epäuskottavalta että 1500-luvun Turusta kotoisin oleva orpopoika päätyy tapaamaan about jokaikisen tuon ajan merkkihenkilön Tanskan kuninkaasta Lutheriin.

Kokonaisuudessaan tosi viihdyttävä ja samalla opettava opus mutta hieman rankka luettava. Jatko-osan lukemista taidan lykätä vähän aikaa tho...