Merja Mäki tekee sen jälleen: huikean tunteellinen ja kaunis tarina karjalaisuudesta sodan keskellä. Vuonna 2022 julkaistu Ennen lintuja, joka kertoi nuoren karjalaisnaisen evakkomatkoista ja sopeutumishaasteista, teki minuun jo suuren vaikutuksen, mutta Itki toisenkin* iski sitäkin kovempaa.

Aunuksen Karjalassa eletään miehityksen aikaa. Suurmäen miehet ovat taistelemassa Neuvostoliiton joukoissa ja tilalle on tullut suomalaisia sotilaita. Kylän opettaja Larja palaa kanta-Suomesta koulutusleiriltä ja joutuu kohtaamaan läheistensä jättämän aukon sekä kylään jääneiden epäluulon. Puoliso on sotimassa Neuvostoliiton puolesta, vanhemmat vankileirillä Siperiassa, sisko sentään kotona, mutta suomalaisen sotilaan pauloissa. Ja isoäiti, arvostettu itkijänainen, tekee kuolemaa, toivoen Larjan jatkavan hänen jäljessään. On koululaisia ja sisko, joista huolehtia, kivullisia muistoja menneisyydestä, itkuja ja murheita, mutta myös mies, joka ymmärtää Larjan tehtävän ja täydentää sitä.

Itki toisenkin vetää puoleensa ensimmäisistä sivuista alkaen. Tarinan tausta alkoi kiinnostaa ja heti piti tarkistaa, missä Aunuksen Karjala sijaitsikaan. Vaikka tarkka sijainti piti kaivaa kirjan ulkopuolelta, paikka tulee muilta osin eloon Mäen tekstin kautta. Siihen sekoittuu karjalankielisiä sanoja ja tuulevat vertauskuvat limittyvät arkisten askareiden kuvausten sekaan. Larjan ajatukset ja sisäiset ristiriidat tulevat lukijaa lähelle ja herättelevät miettimään karjalaisten osaa.

Karjalaisia sukujuuria omaavana olen kokenut Mäen kirjat erityisen tärkeinä. Hänen tarkka taustatyönsä näkyy joka lauseessa, ja arvostan suuresti sitä tapaa, jolla hän sodasta ja Karjalasta kirjoittaa.

*Kirja pyydetty arvostelukappaleena kustantajalta (gummeruskustannus).