Ristiriitainen vibes tästä. Yhtäältä kahdessa esseessä – terapiayhteiskuntaa ja toisaalta kotikissojen ulkoiluoikeuksia pohtivassa tekstissä ollaan juuri siellä, missä Kontula on taitavimmillaan: terävässä, analyyttisessä otteessa, joka tarjoaa uusia näkökulmia, ajatuksia ja tulokulmia isoihin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Näistä nautin valtavasti.

Mutta sitten kolmessa väliesseessä Kontula yhtäkkiä rakentaa turvallisen tilan-käsitteestä niin pöljän ja täysin argumentaatioltaan perusteettoman kuvan ja jopa syyn epäonnistuneeseen nykykeskusteluun, että vähän jopa väsyttää. Tekstit ovat varjonyrkkeilyä aiheensa kanssa, ja niistä paistaa kauas juuri se logoksen, järjellisen argumentaation puute, jonka perään Kontula niin taiten penää aloitus- ja lopetusteksteissään.

Kirjoittelen tästä pidemmin blogiin, kunhan ehdin. (edit. ja sama tosi paljon pidemmin täällä: https://www.mitaluimmekerran.fi/2024/10/kadonneen-jarjen-metsastys.html )