I Who Have… on hitaasti aukeava, merkillinen pieni romaani 40 naisesta, jotka elävät syvällä maan alle rakennetussa bunkkerissa. Kalterit erottavat heidät kolmesta miesvartijasta, ja ruoskaniskut toisistaan, koska kaikenlainen koskeminen ja läheisyys on ehdottoman kiellettyä. 39 naisista on ollut nuoria ja keski-ikäisiä kun heidät on jollain merkillisellä tavalla kaapattu entisestä elämästään, mutta yksi heistä oli pieni lapsi, jolle kukaan ei tullut edes antaneeksi nimeä. Vuodet vierivät, ja tuosta lapsesta tulee ensin teini, sitten nuori aikuinen, eikä hänellä ole ollut muuta todellisuutta kuin se, jossa hän on kasvanut.

Harpmanin eleetön ja viiltävänkin tunteeton dystopia on kerrottu tuon lapsen, The Childin, näkökulmasta, hänen kertomanaan. Päähenkilö kertoo tarinaansa aikuisuudesta käsin muistellen, muistaen vain ajan bunkkerissa. Alkuun kirja tuntuu jotenkin kylmältä ja psykologisesti epäuskottavalta, mutta vauhtiin päästyä tyylilajin huomaakin olevan tarkoituksenmukainen: miten ihmismieli kehittyy, kun se on lapsesta asti ollut vangittuna? Vaikka naisten perustarpeista, ruoasta ja levosta pidetään näennäisesti huolta, Harpman kysyy scifi-klassikossaan ikuisia ja tärkeitä kysymyksiä. Millainen tunne-elämä ihmiselle syntyy, kun fyysinen ja emotionaalinen läheisyys otetaan häneltä pois? Mitä ihmisyydestä (tai myös: muunlajisuudesta?) on jäljellä, jos ainoa kasvuympäristö, jonka yksilö tuntee, on häkki?

Hieno, häiritsevä ja selittämisestä kieltäytyvä romaani, yksi parhaita lukemiani scifi-/dystopiakirjoja. Suosittelen.