Olen aina kokenut vuodenaikoihin kietoutuvan taikuuden kiehtovaksi, ja Vehka Kurjenmiekalla on tähän yhdistelmään uniikki ote. Talventaitossa seurataan kesänkaataja Alatia ja talventaittaja Kaihoa läpi vuodenkierron, kun he oppivat tuntemaan toisensa sekä vuodenaikojen vaihtumiseen liittyvät riitit ja ikiaikaiset ongelmat.

Tarinan on keskiössä Alatin ja Kaihon välisen suhteen kehittyminen. Kohtaukset nähdään usein molempien näkökulmasta - kappaleen vaihtuessa hypätään taaksepäin ja koetaan äsken luettu tapahtuma toisen silmin ja tuntein. Hahmoina esiintyy myös henkiolentoina kuvittelemani Kaihon talvi ja Alatin kesä.

Talventaitto on hidastempoinen, herkkä ja kuvaileva (Kurjenmiekka itse kuvaa teosta osuvasti lohdulliseksi tragediaksi ja lempeäksi romanssiksi). Vuodenaikoihin liittyvissä, sanotaan nyt vaikka haasteissa, näen viittauksia ilmastokriisiin, mutta kirjan tunnelma säilyy toiveikkaana. Maailmanrakennukselta toivoin enemmän, sillä siihen liittyen jäi omaan makuuni liikaa avoimia kysymyksiä. Tähän vaikuttanee se, etten ole vielä lukenut Merenkehrän ensimmäistä osaa, Talventaiton sisarromaania Kellopelisydäntä. Se on kuitenkin noussut korkealle lukulistallani.

“Talvi luopuu jäästä ja lumesta, jotta kevät saa vuodattaa niihin vangitun veden puroiksi, jolla se kastelee maan. Kevät luopuu öidensä pimeydestä, jotta kesällä on kahdesti yhtä paljon aikaa kukoistaa. Kesä luopuu koristuksistaan ja elämästään, jotta syksy voi peitellä maan lepoa varten värikkäin lehdin, joista kevät aikanaan saa multaa versojaan varten. Ja syksy polttaa värinsä ja valonsa loppuun, jotta talven on turvallista palata pimeytensä suojissa. On luovuttava, jotta voi antaa.”