Elämäkerrallisuutta, esseistiikkaa ja taiteen hirviöitä. Kuka saa rakastaa ja kenen teoksia, onko teos ja taiteilija kaksi täysin irrallista asiaa, vai pitääkö hirviömäiseksi paljastuneen taiteilijan koko tuotanto laittaa automaattiseen canceliin? Tätä kaikkea sisältää Dedererin Monsters.

Luin kirjan loppuun vähän selaillen, osin siksi että kirjaston palautuspäivä painaa päälle ja osin siksi, ettei Dedererin teksti oikein vetänyt. Ehkä odotin kirjalta jotain muuta kuin mitä sillä oli tarjolla, mutta tämä meni ehkä hieman liikaa oman navan kaiveluksi ja toisaalta käsitteli liian vähän sitä kiinnostavinta; yleisiä näkemyksiä taiteilija-taideteosparista noin niinkuin filosofismoralistisesta näkökulmasta. Ihan kiinnostava kokonaisuus kuitenkin, varmaan (tai siis tietenkin) keskittyneempi lukutapa olisi nostanut sen paremmin oikeuksiinsa.

Ja jäipä tästä mieleen tosiaan se sama, mitä olen jollain tasolla itsekin pyöritellyt. Että rakkaus ei tuomitse eikä moralisoi, ja taide-elämys voi olla elämän yksiä suurimpia rakkauksia. Se, toimiiko rangaistusperustainen cancelointi yhteiskunnallisena ja poliittisena eleenä, on keskustelu, jota täytyy etsiä muualta.